Eilen sitten se koitti, minun oma aikani. Nukkumisriidan jälkeen pidin minäkin itsepäisesti kiinni omasta ajastani ja jäin omaan asuntooni illaksi ja yöksi. Ja ai että miten kiva ilta!

Koska asun yksin ja rahaa ei järjettömiin ole tuhlailla, palkitsin itseäni käymällä vähän shoppailemassa. Painotus siis sanalla vähän. Eli töiden jälkeen suuntasin Sokoksen kosmetiikkaosastolle ja ostin tarvitsemiani tuotteita. Nuukana ihmisenä en muutenkaan usko tuhlailuun, mutta tuntui hyvältä tehdä jotain kivaakin illalla. Pientä mutta kivaa. Samalla näin haaveissani itseni tilanteessa, missä olisi varaa panostaa uusiin vaatteisiin ja kodin sisustukseen ja ja.. Olisihan noita kohteita, siinä ei mielikuvitus kyllä lopu. Mutta koska tosiaan asun yksin, elätän itse itseni, kaikki on kallista ja olen järkevä.

Sitten kävin sellaisessa ruokakaupassa, jossa en yleensä käy. Hieman uusia ulottuvuuksia arkiseen elämään. Ja ai miten ihana oli ostaa ostoksia, joita en yleensä saa ostaa (tapailemani mies ei syö, eikä ole varaa ostaa kaksia ruokia). Ostin kiivejä! Ja ruokaa mitä on helppo laittaa, ja piimää! Ja ehkä hieman karkkejakin... Tuli jotenkin taas vapaa olo pitkästä aikaa...

Että miten sitä on nauttinut myös sinkkuudesta, vaikka se on välillä hieman yksinäistä, mutta se vapaus tehdä omia päätöksiä. Ihan arkisissakin asioissa. Samalla mietin, että miksi miehen pitää olla niin kontrolloiva, että jotenkin huomaamatta myös olen luopunut omista ruuistani. Että siksikö minulla välillä on onneton olo, koska en saa enää olla oma itseni.... Kadotan itseni suhteessa, en tahtoisi, mutten osaa samalla olla jämäkkä itsenäinen itseni ja myös joustaa ja tehdä komporomisseja.

Nukkumisriitahan todisti sen. Miehen tahto, ei minun koskaan. Työni takia joudun nousemaan aikaisin aamulla, enkä koskaan miehen luona pääse kymmeneltä nukkumaan, hän ei halua, hänen pitää katsoa tv:tä, lukea ja pitää valoa yllä. Sitten ne illat kun saan olla omassa kodissani ovat kuin vapaapäiviä, saan mennä jo aikaisin nukkumaan! Saan herätä levänneenä! Yritin edes yhtenä iltana toivoa, että jospa tänään jo pääsisimme aikaisin nukkumaan (ja se näytti jo hyvältä), niin mies suuttui siitä silmittömästi ja tällä hetkelläkin murjottaa minulle. Kuulemma en olisi saanut sanoa siitä. Minä rajoitan häntä. Kun minä vaan tahtoisin nukkua! Sanoin kuulemma väärin asiasta ja hänen verenpaineensa nousi yöllä ja hän ei saanut nukuttua. Tekisi mieli sanoa, että sitähän minun elämäni on koko ajan ollut kanssasi.... Minä joustan, hän ei.

Joten kokonaisuudessaan oma ilta oli ihana asia. Entä jos tämä suhde ei vain toimi? Miten ilman suurta ahdistusta vain tajuaisin sen? Olenko taas epäonnistunut? Jo kolmas ero... En jaksaisi erota taas. Mutta onko meillä onnea? Iloa? Rakkautta?

Jos jätän hänet, jäänkö ikuisesti yksin? Ja jos jään, olisiko se nyt niin paha?