keskiviikko, 17. helmikuu 2016

Onnen etsintä

Blogin tarkoitus on etsiä sitä iloa ja onnea arjesta ja elämästä. Kuten huomaatte, olen vain ihminen ja monet asiat painavat mieltä, ettei sitä onnellisuutta tunne (/näe). Ehkä siksi juuri kirjoitan tätä nettipäiväkirjaa, kuin kokeeksi, että kun saan purettua huoliani jonnekin, niihin saisi hieman perspektiiviä ja vapautuisi keskittymään siihen, mikä on hyvin ja onnellista.

Kuin ystävä neuvoisi ja saisi keskustella ystävän kanssa. Kun näkee asiat kirjoitettuna, "paperilla", voi ymmärtää itseään ja tilanteitaan paljon paremmin. Ja ehkä tajuaa tehdä elämänmuutoksia, että tämä tie mitä kuljen ei ole se mikä vie minut kohti onneani. Tai sitten on, tajuaa, että onkin tehnyt itse kärpäsestä härpäsen ja oppii lopettamaan turhista asioista huolehtimisen.

Jos asiat eivät onnistu tämän miehen kanssa ja uusperheestämme ei tule koskaan mitään, niin se ei ole sen miehen vika. En siksi kerro näistä tilanteista, lähinnä tahdon itse nähdä omia toimintamallejani ja rakenteita, miten minä voisin itse olla parempi ihminen, parempi parisuhteessa, onnellisempi ja antaa onnea toisellekin enemmän. Hän on mikä on ja minä olen mitä olen. Jos ne palikat eivät sovi yhteen, ne eivät sovi. Ainakin olen antanut mahdollisuuden ja yrittänyt.

Kastanut ne varpaani veteen ja antanut mahdollisuuden rakkaudelle. Mihin se riittää, sen aika näyttää.

 

keskiviikko, 17. helmikuu 2016

Vapaapäiväni parisuhteesta

Eilen sitten se koitti, minun oma aikani. Nukkumisriidan jälkeen pidin minäkin itsepäisesti kiinni omasta ajastani ja jäin omaan asuntooni illaksi ja yöksi. Ja ai että miten kiva ilta!

Koska asun yksin ja rahaa ei järjettömiin ole tuhlailla, palkitsin itseäni käymällä vähän shoppailemassa. Painotus siis sanalla vähän. Eli töiden jälkeen suuntasin Sokoksen kosmetiikkaosastolle ja ostin tarvitsemiani tuotteita. Nuukana ihmisenä en muutenkaan usko tuhlailuun, mutta tuntui hyvältä tehdä jotain kivaakin illalla. Pientä mutta kivaa. Samalla näin haaveissani itseni tilanteessa, missä olisi varaa panostaa uusiin vaatteisiin ja kodin sisustukseen ja ja.. Olisihan noita kohteita, siinä ei mielikuvitus kyllä lopu. Mutta koska tosiaan asun yksin, elätän itse itseni, kaikki on kallista ja olen järkevä.

Sitten kävin sellaisessa ruokakaupassa, jossa en yleensä käy. Hieman uusia ulottuvuuksia arkiseen elämään. Ja ai miten ihana oli ostaa ostoksia, joita en yleensä saa ostaa (tapailemani mies ei syö, eikä ole varaa ostaa kaksia ruokia). Ostin kiivejä! Ja ruokaa mitä on helppo laittaa, ja piimää! Ja ehkä hieman karkkejakin... Tuli jotenkin taas vapaa olo pitkästä aikaa...

Että miten sitä on nauttinut myös sinkkuudesta, vaikka se on välillä hieman yksinäistä, mutta se vapaus tehdä omia päätöksiä. Ihan arkisissakin asioissa. Samalla mietin, että miksi miehen pitää olla niin kontrolloiva, että jotenkin huomaamatta myös olen luopunut omista ruuistani. Että siksikö minulla välillä on onneton olo, koska en saa enää olla oma itseni.... Kadotan itseni suhteessa, en tahtoisi, mutten osaa samalla olla jämäkkä itsenäinen itseni ja myös joustaa ja tehdä komporomisseja.

Nukkumisriitahan todisti sen. Miehen tahto, ei minun koskaan. Työni takia joudun nousemaan aikaisin aamulla, enkä koskaan miehen luona pääse kymmeneltä nukkumaan, hän ei halua, hänen pitää katsoa tv:tä, lukea ja pitää valoa yllä. Sitten ne illat kun saan olla omassa kodissani ovat kuin vapaapäiviä, saan mennä jo aikaisin nukkumaan! Saan herätä levänneenä! Yritin edes yhtenä iltana toivoa, että jospa tänään jo pääsisimme aikaisin nukkumaan (ja se näytti jo hyvältä), niin mies suuttui siitä silmittömästi ja tällä hetkelläkin murjottaa minulle. Kuulemma en olisi saanut sanoa siitä. Minä rajoitan häntä. Kun minä vaan tahtoisin nukkua! Sanoin kuulemma väärin asiasta ja hänen verenpaineensa nousi yöllä ja hän ei saanut nukuttua. Tekisi mieli sanoa, että sitähän minun elämäni on koko ajan ollut kanssasi.... Minä joustan, hän ei.

Joten kokonaisuudessaan oma ilta oli ihana asia. Entä jos tämä suhde ei vain toimi? Miten ilman suurta ahdistusta vain tajuaisin sen? Olenko taas epäonnistunut? Jo kolmas ero... En jaksaisi erota taas. Mutta onko meillä onnea? Iloa? Rakkautta?

Jos jätän hänet, jäänkö ikuisesti yksin? Ja jos jään, olisiko se nyt niin paha?

 

 

 

 

 

tiistai, 16. helmikuu 2016

Hanki elämä mutta mistä?

Se eka poikakaveri tarttui nuorena mukaan ja avoliittoamme kesti siis sen yli 10 vuotta. Siksi opinkin elämään tiiviissä parisuhteessa, asuimme yhdessä, meillä oli yhteiset kiinnostuksen kohteet, olimme toistemme parhaita ystäviä. Näin jälkikäteen ajateltuna liiankin tiivis suhde. Muttei silloin ollut mitään tietoa mistään muustakaan. Olimme erottamattomat.

Kunnes erosimme...

Itse sinkkuus ja yksin jääminen meni sisulla, minä selviän ja pärjään yksinkin. Mutta nämä myöhemmät parisuhteet... On todella vaikea olla odottamatta sitä, mitä meillä joskus hänen kanssaan oli. Kun on tottunut siihen, että parisuhde on sitä, että on toisen paras ystävä, nukkuu lähes joka yö yhdessä, kertoo kaiken kumppanilleen. On vaikea kun sitä ei enää voi toisen kanssa tehdä. Kun pitää antaa hirveästi toiselle sitä tilaa. (Mennyttä ei saisi muistella, mutta olen kuin Pavlovin koira, ehdollistettu tietynlaiseen parisuhdemalliin, josta pois opettelu on vaikeaa....)

Muutenkin näin uusperheen alussa kaipaisi paljon sitä toista, sitä yhteensulautumista, hyväksyntää ja kunnioitusta. Sitä hyvää, mikä saa tämän kaiken sen arvoiseksi. Mutta sitä huomaa, että sillä ajaa toisen vain kauemmas. Mitä enemmän minä meille yhteistä tulevaisuutta suunnittelen, sitä kauemmas hän karkaa. Joten!

Täytyy siis hankkia elämä :-D Hanki elämä bitch!

Eli, kun olin sinkku ja yksin olin oikein onnellinen. Jopa ajattelin, että en koskaan haluakaan enää ketään tähän sotkemaan ihanaa rauhan tilaani. Eli ongelmani ei ole se, ettenkö osaisi olla yksin. Ongelma on se, etten osaa olla yksin parisuhteessa.

Mutta mistä sitä elämän hankkii, sellaisen mikä soveltuisi uusperhearjen rinnalle? Missä ei olisi mitään syntistä, eli siihen tuskin kuuluu esim. tinder-treffailu (vitsi vitsi) ja mikä tuntuisi itsestä siltä, että jaksaa tällaista "etäisempää suhdetta" uuden miehen kanssa. Hirveästi pitäisi saada sisältöä elämään. Uutta ja innostavaa.

Harmi vaan kun minulle juuri tuo rakkaus ja rakastaminen on sitä ihaninta elämässä, ihaninta sisältöä. Olen huomannut, että ei saisi olla, mies ahdistuu siitä. Täytyy keksiä jotain muuta. Mutta mitä, hanki elämä, mutta mistä?

 

tiistai, 16. helmikuu 2016

Keskustelun onni ja murjottamisen sietämättömyys

Minä rakastan keskusteluja, rakastan pureutua ihmisen psyykeen pimeisiin ja valoisiin puoliin, asioiden analysointiin. Kun haaveilin unelmieni miehestä, ajattelin aina, että hän olisi sellainen, kenen kanssa voisimme keskustella takkatulen ääressä viltin alla syvällisiä koko yön (romantisoitu mielikuva). Että saisin avautua elämästäni ja minulle tärkeistä asioista vain hänelle ja hän tahtoisi jakaa sisäisen maailmansa minun kanssani. Se on (/oli) minun onnellinen mielikuvani.

Ja mitä minulla tällä hetkellä on? Murjottava mies. Mies, joka ei tahdo keskustella mistään, kaikki aiheet ovat riidan luontia, painostusta tai muuten mökötyksen arvoisia. Mökötykseltäkin menee mahti, jos sitä harrastaa koko ajan. Olemme suurimman osan ajasta, johtuen kommunikaatiomme eroista, kuin poteroissamme vaanien, odottaen tilanteen hälventymistä.

Yleensä tilanne ratkeaa siihen, että minä joudun antamaan periksi. Minä joudun pyytelemään anteeksi, vaikkei vika olisikaan ollut minussa. Mutta jotenkin tulen aina siihen tulokseen, että parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on parempi olla rauhassa, kuin sotajalalla. Ja sisimmässäni kannatan tasa-arvoa, sitä, että parisuhteen vaakakupissa kummallakin on yhtä suuri valta ja vastuu. Nyt tiedän, että vain minä taivun. Taivun, taivun ja taivun, kunnes katkean. Hän ei. Ei jousta, ei anna periksi, ei näe suurempaa kuvaa.

Mutta eikö voi kuvitella mielessään miten hyvältä se tuntuisikaan, että olisi ihminen jakamassa elämää, jonka kanssa voisi keskustella.... Höpsöistä asioista, naisten asioista, miesten juttuja, ajankohtaisia aiheita, syvällisiä aiheita, herkkiä aiheita ja hassuja aiheita. Joku joku kuuntelee. Ja kenellä on minulle jotain sanottavaa.

Kun olin sinkku, oli outoa, etten välttämättä esim. vapaapäivän aikana sanonut kenellekään mitään. Ehkä kaupan kassalle moi. Nyt olen "parisuhteessa" ja silti tuntuu, että vaikka minä miten puhun ja puhun, kukaan ei minua kuuntele.

 

 

maanantai, 15. helmikuu 2016

Elämäntilannelapsettomuus

Kuulin viikonloppuna, ettei minusta koskaan tule (ainakaan tämän miehen kanssa) äitiä, sillä olen niin paska ihminen. Tulin heidän valmiiseen vuoroviikkoperhe-elämään yli puoli vuotta sitten, toiveikkaana, että onpa kiva mies ja yritän parhaani siinä, että olisin hyvä "iskän tyttöystävä". Mies puhui alussa, miten hankimme joskus yhteisen kodin ja vaikka tytön, jopa ensi kesäksi hän sanoi. Minä, jolla ei koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta, ajattelin, että höpsöjähän tuo puhuu.

Mutta nyt, kun tämä jatkuva ramppaaminen edestakaisin kahden kodin välillä alkaa rasittamaan ja toivoo, että saisi asua hänen kanssaan joku päivä saman katon alla, niin on tullut tuo lapsikysymyskin ajankohtaiseksi. Mutta nyt hänen linja on, että ei, hän ei haluakaan 99 % varmuudella koskaan toista lasta. Ja kun kysyin, miksi, hän sanoi, että alussa kun kaikki oli onnellista ja uutta, hän olisi tahtonut kanssani, mutta nyt kun olemme myös välillä riidelleet, niin hän on tullut tulokseen, ettei tahdokaan lasta, koskaan. Ikinä. Ei ainakaan minun kanssani.

Tuli fiilis, että koska olen välillä ollut kummallisissa tilanteissa tässä "vuoroviikko-toisen lapsi-exä elämässä" ja olemme myös riidelleet niistä miehen kanssa, niin olen niin paska ihminen hänen mielestään, ettei hän sen takia tahdo lasta kanssani.

Minä tykkään puhua asioista, hän ei.

Hän varmaan oletti, että "äitipuoleus" ja uuden naisen tulo elämään menee kuin tanssi, eikä mitään ristiriitoja olisi noussut. Pahoittelen, että aina ei ole ollut niin helppoa... Nyt surullisena katson häntä ja mietin, että kohta minun pitää varmasti jättää tämä kaikki... Ja olla taas sinkku.

Pahinta tässä on se, etten itsekään tiedä tahdonko koskaan lapsia. Jos tahtoisin ihan varmasti, niin silloin päätös olisi helppo. Nyt on todella vaikeaa itselläni, sillä mietin jäänkö vai lähdenkö. Tietenkin hänen mielensä voi muuttua, mutta uskallanko jäädä sitä odottamaan. Vai luovunko (hänen päätöksestään) omasta mahdollisuudestani saada lapsia. Tämä on meille hyvin arka asia, ja hänen kanssaan tästä ei voi puhua. Kuulemma haluan vain riidellä (vaikka miten rakentavasti yrittäisin) ja hän sitten mieluummin eroaa tästä.

Jäädäkö vai lähteä? Siinäpä vasta pulma. Välttämättä en löydä koskaan ketään hänen kaltaistaan, mutta toisaalta, entäs jos löytäisinkin miehen, joka haluaa yleensäkin keskustella asioista, ja joka on vielä avoin yhteiselle tulevaisuudelle, että katsotaan yhdessä mitä se tuo meille... Ja jonka kanssa yhdessä voisimme tehdä sen päätöksen... Vähän yli puoli vuotta sitten olin toiveikas sinkku, ja nyt kriiseilen lapsettomuusasioiden parissa... Huoh.

Ja se kun vaikuttaa myös siihen, uskallanko hänen kanssaan ostaa monen sadan tuhannen asuntoa. Eli myös se haave yhteisestä asumisesta menee siinä samalla kankkulan kaivoon. En uskalla ottaa yhteistä talolainaa, jos en ole varma näistä asioista, ja hän ei suostu vuokralle enää. Turhauttaa, että on edes tässä tilanteessa.