Minä rakastan keskusteluja, rakastan pureutua ihmisen psyykeen pimeisiin ja valoisiin puoliin, asioiden analysointiin. Kun haaveilin unelmieni miehestä, ajattelin aina, että hän olisi sellainen, kenen kanssa voisimme keskustella takkatulen ääressä viltin alla syvällisiä koko yön (romantisoitu mielikuva). Että saisin avautua elämästäni ja minulle tärkeistä asioista vain hänelle ja hän tahtoisi jakaa sisäisen maailmansa minun kanssani. Se on (/oli) minun onnellinen mielikuvani.

Ja mitä minulla tällä hetkellä on? Murjottava mies. Mies, joka ei tahdo keskustella mistään, kaikki aiheet ovat riidan luontia, painostusta tai muuten mökötyksen arvoisia. Mökötykseltäkin menee mahti, jos sitä harrastaa koko ajan. Olemme suurimman osan ajasta, johtuen kommunikaatiomme eroista, kuin poteroissamme vaanien, odottaen tilanteen hälventymistä.

Yleensä tilanne ratkeaa siihen, että minä joudun antamaan periksi. Minä joudun pyytelemään anteeksi, vaikkei vika olisikaan ollut minussa. Mutta jotenkin tulen aina siihen tulokseen, että parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on parempi olla rauhassa, kuin sotajalalla. Ja sisimmässäni kannatan tasa-arvoa, sitä, että parisuhteen vaakakupissa kummallakin on yhtä suuri valta ja vastuu. Nyt tiedän, että vain minä taivun. Taivun, taivun ja taivun, kunnes katkean. Hän ei. Ei jousta, ei anna periksi, ei näe suurempaa kuvaa.

Mutta eikö voi kuvitella mielessään miten hyvältä se tuntuisikaan, että olisi ihminen jakamassa elämää, jonka kanssa voisi keskustella.... Höpsöistä asioista, naisten asioista, miesten juttuja, ajankohtaisia aiheita, syvällisiä aiheita, herkkiä aiheita ja hassuja aiheita. Joku joku kuuntelee. Ja kenellä on minulle jotain sanottavaa.

Kun olin sinkku, oli outoa, etten välttämättä esim. vapaapäivän aikana sanonut kenellekään mitään. Ehkä kaupan kassalle moi. Nyt olen "parisuhteessa" ja silti tuntuu, että vaikka minä miten puhun ja puhun, kukaan ei minua kuuntele.