Kuulin viikonloppuna, ettei minusta koskaan tule (ainakaan tämän miehen kanssa) äitiä, sillä olen niin paska ihminen. Tulin heidän valmiiseen vuoroviikkoperhe-elämään yli puoli vuotta sitten, toiveikkaana, että onpa kiva mies ja yritän parhaani siinä, että olisin hyvä "iskän tyttöystävä". Mies puhui alussa, miten hankimme joskus yhteisen kodin ja vaikka tytön, jopa ensi kesäksi hän sanoi. Minä, jolla ei koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta, ajattelin, että höpsöjähän tuo puhuu.

Mutta nyt, kun tämä jatkuva ramppaaminen edestakaisin kahden kodin välillä alkaa rasittamaan ja toivoo, että saisi asua hänen kanssaan joku päivä saman katon alla, niin on tullut tuo lapsikysymyskin ajankohtaiseksi. Mutta nyt hänen linja on, että ei, hän ei haluakaan 99 % varmuudella koskaan toista lasta. Ja kun kysyin, miksi, hän sanoi, että alussa kun kaikki oli onnellista ja uutta, hän olisi tahtonut kanssani, mutta nyt kun olemme myös välillä riidelleet, niin hän on tullut tulokseen, ettei tahdokaan lasta, koskaan. Ikinä. Ei ainakaan minun kanssani.

Tuli fiilis, että koska olen välillä ollut kummallisissa tilanteissa tässä "vuoroviikko-toisen lapsi-exä elämässä" ja olemme myös riidelleet niistä miehen kanssa, niin olen niin paska ihminen hänen mielestään, ettei hän sen takia tahdo lasta kanssani.

Minä tykkään puhua asioista, hän ei.

Hän varmaan oletti, että "äitipuoleus" ja uuden naisen tulo elämään menee kuin tanssi, eikä mitään ristiriitoja olisi noussut. Pahoittelen, että aina ei ole ollut niin helppoa... Nyt surullisena katson häntä ja mietin, että kohta minun pitää varmasti jättää tämä kaikki... Ja olla taas sinkku.

Pahinta tässä on se, etten itsekään tiedä tahdonko koskaan lapsia. Jos tahtoisin ihan varmasti, niin silloin päätös olisi helppo. Nyt on todella vaikeaa itselläni, sillä mietin jäänkö vai lähdenkö. Tietenkin hänen mielensä voi muuttua, mutta uskallanko jäädä sitä odottamaan. Vai luovunko (hänen päätöksestään) omasta mahdollisuudestani saada lapsia. Tämä on meille hyvin arka asia, ja hänen kanssaan tästä ei voi puhua. Kuulemma haluan vain riidellä (vaikka miten rakentavasti yrittäisin) ja hän sitten mieluummin eroaa tästä.

Jäädäkö vai lähteä? Siinäpä vasta pulma. Välttämättä en löydä koskaan ketään hänen kaltaistaan, mutta toisaalta, entäs jos löytäisinkin miehen, joka haluaa yleensäkin keskustella asioista, ja joka on vielä avoin yhteiselle tulevaisuudelle, että katsotaan yhdessä mitä se tuo meille... Ja jonka kanssa yhdessä voisimme tehdä sen päätöksen... Vähän yli puoli vuotta sitten olin toiveikas sinkku, ja nyt kriiseilen lapsettomuusasioiden parissa... Huoh.

Ja se kun vaikuttaa myös siihen, uskallanko hänen kanssaan ostaa monen sadan tuhannen asuntoa. Eli myös se haave yhteisestä asumisesta menee siinä samalla kankkulan kaivoon. En uskalla ottaa yhteistä talolainaa, jos en ole varma näistä asioista, ja hän ei suostu vuokralle enää. Turhauttaa, että on edes tässä tilanteessa.